Lehtisen sukuhaara

Filppulan tyttäristä Lyydia avioitui Alfred Lehtisen kanssa vuonna 1910. Avioliiton solmittuaan he etsivät paikka minne rakentaa yhteinen koti. Tuolta Marttilankylästä taival alkoi. Silloin oli päivänvalon jo nähnyt esikoispoika Aatos Ilmari, joka syntyi 1911. Tämä pieni perhe teki sitten rohkean päätöksen: He lähtivät Hämeeseen Akaan pitäjään ja ostivat sieltä Eerola nimisen tilan. Siellä Hämeessä syntyivät Tuure Einari (1912) ja Maija Kyllikki (1914). Perhe ei kuitenkaan kotiutunut Akaaseen, vaan neljän vuoden kuluttua he muuttivat takaisin Kauhajoelle, josta Nummijärveltä ostivat Hietanummen tilan vuonna 1917. Helvi Inkeri oli syntynyt vuonna 1916 ja Elsa Marjatta syntyi 1919. Lisäksi perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa Eino Johannes (1922) ja Alfred Sameli (1925).

Hietanummen tilan kokonaispinta ala oli 170 ha, josta peltoa oli kuitenkin hyvin pieni osa. Vetistä suota oli kuitenkin silmänkantamattomiin, josta Alfred raivasi lisää peltoa. Valtion toimesta oli silloin jo tehty kaksi suurta laskuojaa: Koilmanluoma ja Iso oja, joihin vedet saatiin laskemaan sarkaojista. Elsa Juurakko muistelee: "Kaiket kesät siellä oli miehiä kuokkimassa suota sekä luomassa sarkaejia. Työ oli raskastaja pitkäveteistä. Silloinhan ei ollut raivauskoneita, oli vain kuokka, lapio ja vahvat käsivarret. Kuluihan siinä vuosia ennenkuin pellot olivat kunnossa ja kaskeen saatiin kylvettyä ensimmäinen ruis. Rukiin vei kuitenkin halla siihen valkeni tähkäpäät siihen päättyi toiveet uutisleivästä. Näin kävi silloin ja näin kävi monasti jälkeenkinpäin. Toinen kasvi, joka kaskeen kylvettiin, oli keltainen kaskinauris. Se menestyi hyvin ja sitä sai paimentyttökin syödä kyllikseen. Sitä ei halla vienyt. Tätä pellon raivausta jatkui vuosikaudet. Kesät sauhusi kaski ja talvella ajettiin savea kevyen rapamaan höystöksi."

Elsa Juurakon mukaan isä, Alfred Lehtinen, oli elämänhaluinen mies, oikea "resuneeri". Hän meni ja tuli, suunnitteli suuria, jotka eivät koskaan toteutuneet. Intoa ja rohkeutta ei puuttunut, onnea vain. Syksyisin hän alkoi valmistella Pohjolaan lähtöä. Hän kävi siellä varaamassa työmaanja kun lumi tuli maahan, silloinjoukko miehiä ja hevosia pantiinjunaan ja niin matkattiin pohjolan perille savotalle. Sitten keväällä, kun aurinko jo paistoi korkealta, hän palasi takaisin kuin muuttolintu. Hän oli myös innokas hevosmies ja markkinoilla kävijä. Kauppaa piti aina tehdä ja varsinkin hevoskauppaa. Elsa Juurakon mieleen on jäänyt erikoisesti, että monasti aamulla istui tuvan penkillä toisinaan useitakin kylän miehiä odottamassa isän ylösnousua. He olivat pyytämässä isän nimeä vekseliinsä, kun olivat menossa kirkolle pankkiasioita hoitamaan.

"Vuodet vierivät, mutta yhä ahtaammalle joutuivat vanhempani", muistelee Elsa Juurakko. "Isämme myi maata tästä Hietanummen tilasta useammallekin ostajalle. Lopulta hän myi päätilankin jättäen itselleen vielä osan kytöä ja raivaamiaan peltoja sekä hiukan metsää ja suota. Tässä vaiheessa isä osti sitten Kytöviidan rappiotilan Nummijärven kylästä. Tilan rakennukset olivat ala arvoisessa kunnossa ja sinne rakennettiinkin vain väliaikaisia rakennuksia. Isä myi tilan muutaman vuoden kuluttua. Seuraavaksi muutettiin isän kotitaloon Lehtiselle . Siellä ei kuitenkaan kauan oltu, kun isä osti Pihlajamäen tilan, jossa vanhempani olivatkin sitten loppuelämänsä."

"Äitimme oli kodin koossapitäjä. Hän teki työnsä tunnollisesti, vaikka työnteko ja karj anhoito olikin puutteellisissa oloissa raskasta. Silloin ei ollut vesijohtoa eikä sähköä monesta muusta puhumattakaan. Joinakin vuosina kotonani oli majatalo. Tämänkin työ äiti hoiti muun askareen ja kodinhoidon ohella. Äidillä oli kuulovika, joka haittasi suuresti hänen toimintojaan ja uskon hänen kärsineen tästä suuresti. Hän ei osallistunut mihinkään yhteisiin toimiin eikä ollut myöskään mikään kylällä kulkija. Koti oli hänen paikkansa ja työ kodin hyväksi oli suuremmoista. Äidiltäni sain paljon hyviä neuvoja ja kullanarvoisia elämänohjeita. Monasti vieläkin pysähdyn ajattelemaan, mistä äiti sai sen voiman, että hän jaksoi."

Lehtisen lapsista vanhin, Aatos, kävi maamieskoulun, mutta jo tuolloin havaittiin; että kuokka ja lapio eivät oikein hyvin sopineet Aatun käteen. Piti etsiä j otain muuta. Ensin hän kuitenkin meni naimisiin Martta Niemistön kanssa 1933. Sitten tarkan harkinnan jälkeen Aatos aloitti kuorma autoilun, jota jatkui vielä sodan jälkeenkin joitakin vuosia. Sitten Aatos perusti Tiilitehtaan, jota piti 25 vuotta. Tiilien teko kuitenkin sitten loppui ja Aatu perusti huonekaluverhoomon, jota moneen otteeseen laajennettiin ja koneistettiin ajan hengen mukaan. Aatoksen tunnuslauseena on ollut: "Periksi ei anneta, kun kerran vastuun ottaa, sen myös kantaa". Kun on syntynyt liikemieheksi, ei oikein osaa muutakaan. Niinpä Aatoksenkin liiketoimet ovat jatkuneet eläkepäiviin saakka. Aatoksen ja Martan tytär Hilkka asuu Helsingissä ja Aila Seinäjoella.

Tuure Lehtinen avioitui Hilma Tuomelan kanssa 1935. He muuttivat asumaan Kauhajoen Muurahaiseen eli Perähyyppään,josta ostivat Tuomelantilan vuonna 1935. Maanviljelystä kohennettiin, tilan kaikki rakennukset uusittiin vuosien kuluessa. Omien lasten, Lean ja Juhanin, lisäksi otettiin perheeseen useita ottolapsia. Tuure aloitti kuorina autoilun ja siitä muodostui sitten ammatti,joka vei miehen kokonaan. Lisättiin autojaja työväkeä. Kaikenlaiset kuormat kulkija tyhjänä ei ajettu. Töitä tehtiin yötäpäivää, ei laskettu tunteja eikä kilometrejä. Kaikki kuormat tehtiin ja purettiin hartiavoimin. Sitten jossakin vaiheessa alettiin miettiä, että kuljetusliike pitäisi saada lähemmäksi työtä. Niinpä Aronkylästä hankittiin tontti, jolle rakennettiin asunnot ja tallit. Siinä se Lehtisen kuljetusliike toimii tänäkin päivänä, nyt vaan nuoremmissa käsissä poika Juhanin johdolla. Myöhemmin Tuure ja Hilma rakennuttivat itselleen omakotitalon vanhuudenpäiviksi Tokerotien varteen. Tuure j . a Hilma Lehtinen ovat saaneet tunnustuksena työstään ja ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalit kultaristein. Nämä Tasavallan Presidentti on myöntänyt Hilma Lehtiselle 6.12.1972 ja Tuure Lehtiselle 6.12.1973.

Kyllikki Lehtiselle oli unelmana valmistua meijeriköksi lähtiessään opintielle. Vuosien kuluttua hän valmistuikin tähän ammattiin Kokemäen Meijerikoulusta. Meijerikkönä hän ehtikin olla mm. Jalasjärvellä Koskuen meijerillä sekä Ylistaron meijerissä. Hänet vihittiin ,ivioon Jussi Leppälän kanssa 1944. He asuivat Jalasjärvellä ja heille syntyi kaksi poikaa ja tyttö. Nuorimman lapsen ollessa vielä aivan pieni Kyllikki perheineen muutti Ikaalisten Kovelahteen, josta Kyllikki sai meijerikön paikan. Jussillekin löytyi töitä koneenkäyttäjäiiä. Hänellä oli lisätyönä muurarin ammatti ja hän olikin kuuluisa hyvistä muura ustöistään. Äkillinen sydänkohtaus kuitenkin katkaisi Jussin elämän. Kyllikin töihin meijerissä lisättiin vielä isännöitsijän tehtävät joksikin aikaa, kunnes tämäkin pieni meijeri aikanaan lopetettiin. Kyllikki osti koko meijerikiinteistön omakseenja se on hänen kotinaan vielä tänäkin päivänä. Kyllikki Leppälä on ollut innokas kutojaja käsitöiden tekijä kauniista virkkaustöistä puhumattakaan.

Inkeri Lehtinen avioitui hyvin nuorena Jalasjärveläisen Yrjö Riskun kanssa, jolla oli oma maatila, mutta emäntä puuttui. Yhdessä he hoitivat tuottavaa maatilaansa. Karjaakin oli 'Joka sorttia". Vuosien kuluessa isännän terveys alkoi horjua ja he ostivatkin pienemmän tilan Jalasjärven Keskikylästä. Uuden tuvankin siihen rakensivat. Inkeri kävi kotiavustajakurssin ja pääsi Jalasjärven kuntaan kotiavustajaksi. Tässä työssä hän kulki polkupyörällä laajan pitäjän reuna alueita myöten. Myöhemmin hän kävi autokoulun ja niin pitkät työmatkat sujuivat helpommin. Kangaspuut ovat olleet tuttu näky Inkerin tuvassa ja lukuisat matot ovatkin saaneet milloin kirkkaan milloin tumman raidan.

Keväällä 1939 vihittiin Elsa Lehtinen avioon Yrjö Juurakon kanssa. He ostivat Elsan isältä palan maata Koilman kylästä. Siihen oli tarkoitus rakentaa perheen ensimmäinen koti. Sotaaika kuitenkin viivästytti näitä haaveita useita vuosia ja vasta syksyllä 1946 päästiin muuttamaan omaan kotiin. Siihen asti perhe asui Yrjön kotona. Pieni maanviljelystila antoi leivän yhä kasvavalle perheelle, vaikkakin lisäansion hankkiminen oli välttämätöntä hallan usein viedessä viljan. Isäntä olikin sekä kuorma että linja auton kuljettajana. Aikaa myöten pellot saatiin tuottavaan kuntoonja lisämaatakin ostettiin. Kahdeksan lasta ovat Elsaja Yrjö Juurakko kasvattaneet aikuisiksi. Lisäksi oman pojan Matin tyttö Anne oli kolmen kuukauden ikäinen tullessaan Elsan ja Yrjön hoitoon. Hänet he ovat saaneet myös kasvattaa ja kouluttaa aikuiseksi. Sukupolven vaihdoksen kautta tila jäi Matille keväällä 1976. Hän on puolestaan jättänyt tilan tyttärelleen Elinalle.

Elsa Juurakko kertoo:" Takanamme on yli 50 vuotta kestänyt avioliitto. Nyt elämme tyyntä ja rauhallista elomme ehtoota. Eläkevuodetkin ovat olleet antoisia, sillä olemme saaneet seurata lastemme ja lastenlapsiemme elämää ja olla monessa mukana. Aika vain tahtoo kulua liiankin nopeasti harrastusten parissa. Itse harrastan mm. posliininmaalausta, korukivenhiontaa, öljyvärimaalausta sekä jonkin verran kirjoittelen myös pöytälaatikkoon. Sotaveteraanityön lisäksi käsityöt ovat ihan sydämenasia."

Eino Lehtinen on hyvin säilynyt vanhapoika. Aikanaan hän asui kotona isän ja äidin kanssa. Hän aj eli taksia Nummijärvellä ja teki kotitöitä äidin sairauden aikana. Lopulta hän asui isän kanssa kahdestaan. Vanhempien kuoltua Eino oli Lohjalla työelämässä, mutta on nyt ollut jo useita vuosia eläkkeellä.

Sameli Lehtinen avioitui Toini Kiviojan kanssa. He asuvat Honkajoen Lauhalankylässä, missä heillä on omakotitaloja peltoa ympärillä. Samelilla onjo kauan ollut taksi. Samelilla ja Toinilla on ollut viisi lasta.

Kuvia Lehtisen sukuhaaran vaiheista